Mamma juoksee

Olen löytänyt itsestäni aivan uusia piirteitä.  Olen nimittäin aloittanut juoksemisen.




En tykkää juoksemisesta.  En ole koskaan tykännyt, enkä nytkään juokse juoksemisen ilosta. Aloitin tämän juoksuharrastukseni ihan vahingossa.

Juokseminen on hitaiden muutosten tulos.

Olemme zumbailleet tässä talven aikana noin kaksi kertaa viikossa.  Zumba on todella kivaa, erityisesti ystävien seurassa.  Useimmiten siellä on leveät hymyt naamalla jopa niiden raaimpien tanssikuvioiden ajan.  Zumban parissa on varmasti peruskunto noussut. 

Helmikuussa eräs ystävä kertoi, kuinka juoksee kahtena aamuna, pitää päivän tauon ja taas juoksee kahten aamuna.  Se jäi takaraivoon malliksi kuinka säännöllisesti voisin liikuntaa harrastaa.  Mutta juokseminen - en tykkää läähättää veren maku suussa jotain mäkeä ylös, minusta ei kyllä mitenkään ole sellaiseen itsensä äärimmilleen vetämis-tyyliseen urheiluun.  Luovutan mielelläni jo ennen kuin tähdet vilkkuvat silmissä.

En siis aikonut ollenkaan aloittaa juoksemista.  Kun hyppäsin helmikuussa juoksumatolle, tavoitteena oli reippaat kävelylenkit.  Ihan testausmielessä päätin juosta 5 minuuttia.  Sehän sujui niin keveästi, että juoksinkin suoraan 10 minuttia.  Ihan ennenkuulumatonta!

Seuraavan kerran juoksin 15 minuttia, sitten 20, sitten 25 ja sitten päätin, että kyllä se pitää se 30 minuuttia jaksaa juosta.

Ja niinpä minä juoksen.  30 minuuttia kerrallaan.  Ihan älytöntä.